Uncharted: Drake's Fortune muuttaa PlayStation 3 -pelaajat seikkaileviksi aarteenmetsästäjiksi - mutta miten sankari Nathan Draken vauhdikas elämä vastaa tosielämän aarrejahtia?
Tavoitimme Sean Fisherin tukikohdastaan Floridan Key Westistä. Sean on ilmielävä kolmannen polven aarteenmetsästäjä, jonka isoisä oli Mel Fisher, merenalaisen tutkimuksen edelläkävijä ja Nuestra Señora de Atocha -laivan hylyn löytäjä. Atocha on vuonna 1622 uponnut espanjalainen kaljuuna, jonka lastina oli satojen miljoonien nykydollarien arvosta kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Melin perheyritys, Mel Fisher Treasures, on kerännyt merenpohjasta hylyn ympäriltä valtavan määrän kultaa - mutta sitä on yhä jäljellä, ja perhe jatkaa aarrejahtia vielä tänäkin päivänä...
Miltä tuntuu löytää merenpohjasta uusi aarre?
Mikään ei voita kultakolikon löytämistä - kulta ei syövy kuten hopea, vaan näyttää aivan yhtä kauniilta kuin aikoinaan mereen upotessaan. Sitä on vaikea selittää... se on kauneinta, mitä on koskaan nähnyt, ja se saa väreet kulkemaan varpaista päälakeen asti. Se on maailman paras tunne, ja kun sen pääsee kerran kokemaan, on aarteenmetsästäjä lopun ikäänsä.
Onko päiviä, jolloin saalista ei tule lainkaan?
Ehdottomasti - välillä emme löydä kuukausiin mitään, mutta yksi hyvä päivä pitää vireen yllä. Aina uutta kuoppaa kaivaessa mielikuvitus alkaa laukata. Jos etsimistä vain jatkaa, aarteen löytää kyllä. Opin isoisältäni sinnikkyyttä: on tiedettävä ja uskottava, että aarre löytyy.
Mitä tosielämän aarteenmetsästys on elokuviin verrattuna?
Se näyttää hienolta elokuvissa: sukelletaan meren pohjaan ja aarre löytyy noin vain. Tosiasiassa voi kuitenkin kulua kuukausia niin, että mitään ei löydy. Eikä aarre ole kuin tarjottimella, vaan sen löytäminen vaatii paljon tutkimustyötä ja kaivamista. Se on ankaraa työtä ja voi saada innostuksen lopahtamaan pitkäksi aikaa, mutta sitten yhden kolikon löytyessä asiat ovat yhtäkkiä paremmin.
Oletko joutunut vaarallisiin tilanteisiin?
19-vuotiaana eräällä sukelluksella ilma oli loppumaisillaan happisäiliöistäni. Minun olisi pitänyt nousta pintaan aiemmin, mutta halusin tehdä etsinnän loppuun. Lähdin hakemaan uusia säiliöitä, ja juuri pinnalle päästyäni huomasin, että merkkipoijun naru oli sotkeutunut jalkani ympärille. Pääni oli juuri ja juuri pinnan yläpuolella, ja vene oli melkein puolen kilometrin päässä. Huusin apua, ja vene lähti tulemaan luokseni mahdollisimman nopeasti kamppaillessani kaikin voimin. En saanut vedettyä ilmaa keuhkoihini, jotta olisin voinut sukeltaa katkaisemaan narun. Kun vene tuli perille, näin jo tähtiä ja aloin upota. Muistan hämärästi, että tartuin minua kohti ojennettuun hakaan.
Mikä on arvokkain koskaan löytämäsi saalis?
Kaikkein parhaana päivänäni olen löytänyt 48 kultakolikkoa. Niistä vähiten arvokkaita myydään 7000 dollarin hintaan. Harvinaisimpien arvo on jopa 30 000 dollaria.
Mitä tapahtuu aarteille, kun olet löytänyt ne?
Yrityksemme on rahoitettu yksityisesti, joten sijoittajat saavat ensin maksun. Heille maksetaan aarteilla. Heille on taattu vähintään sijoituksensa suuruinen summa. Jos meillä on huono vuosi, sijoittajat saavat omansa ensin, ja me saatamme jäädä ilman. Hyvinä vuosina, aina parin kolmen vuoden välein, maksamme ensin sijoittajille, jaamme sitten lisää aarteita sukeltajien kesken ja perhe pitää loput. Meillä on varasto Key Westissä ja toinen Sebastianissa, jossa myymme osan aarteista. Todella ainutlaatuiset löydöt lahjoitamme museoille.
Kiehtooko sinua erityisesti Atochan lisäksi jokin muu aarretarina?
Jos saisin valita minkä tahansa aarteen löydettäväksi, se olisi Atlantiksen kadonnut kaupunki. Isoisäni uskoi siihen kovasti ja kertoi monet kerrat tietävänsä, missä se on. Toivon, että jonain päivänä pystyn etsimään sen, vaikka sen oletettu sijainti onkin varsin hankala. Hallinnolliset ongelmat tekisivät työstä vaikean, mutta jonakin päivänä löydän sen.
Missä se on?
Sitä en voi valitettavasti kertoa... [nauraa]
Voit lukea lisätietoja Seanin perheyrityksestä osoitteessa melfisher.com - ja PlayStation 3:n Uncharted: Drake’s Fortune -pelissä sinua odottaa ikioma 400 vuotta vanha aarre...